Suomen kuninkaat norjalais-islantilaisten saagojen mukaan

Vanhat skandinaaviset saagat ovat historiallisina lähteinä hyvin kiisteltyjä, mutta suurin osa yleisestä ”viikinkejä” koskevasta mielikuvasta on peräisin juuri saaga-tarinoista. Siksi onkin kiinnostavaa tietää, mitä ne kertovat Suomesta ja suomalaisista.

Norjan ja muun Skandinavian pieniä tai suuria maaplänttejä hallitsevat kuninkaat ylläpitivät laulajien ja runoilijoiden joukkoa, joka esiintyi juhlissa ym. väenkokouksissa ja viihdytti läsnäolijoita. Heidän sanoituksensa käsittelivät perinteisiä myyttejä ja ajankohtaisia tapahtumia, eivätkä he luonnollisesti laulaneet epäkunnioittavasti mesenaateistaan tai puhuneet heistä perättömiä.

Siksi Svean, Norjan, Tanskan, Islannin, Orkney-saarten ja Normandian hoveissa ja kartanoissa skaldi-laulajat ylistivätkin päälliköitään laulamalla näiden todellisesta tai myyttisestä syntyperästä ylistävin sanoin. Muinaisskandinaavinen yhteisöhän arvosti ylhäistä syntyperää.

Vain vanhimmat ja kuuluisimmat suvut saattoivat ylpeillä esi-isillä, jotka kuuluivat tarujen sankariaikaan: Jumalat, jättiläiset ja Suomen kuninkaat. On selvää, ettei skaldi olisi pitkään nauttinut kuninkaallista vieraanvaraisuutta pitopöydän ääressä, jos paikallinen valtaherra, Norjan kuningas tai Orkneyn jaarli, ei olisi pitänyt tuollaisesta puheesta. Kuninkaallisten sukujen suomalaiset esi-isät olivat siis ilmeisimmin senaikaisen rahvaan historiankäsityksen mukaan todella olleet olemassa, ja hallinneet Norjaa ja pohjolaa.

Viikinkiajan suhtautuminen suomalaisiin näyttää tämän perusteella olleen hyvin kunnioittavaa. Jos hallitsija saattoi uskottavasti esiintyä maineikkaiden Suomen kuninkaiden jälkeläisenä, se nosti hänen arvostustaan ja samalla paransi hänen hallituksensa legitimiteettiä. Antoihan ”veri” silloisen käsityksen mukaan oikeuden valtaan.

Saaga-runouden parasta aikaa lienee ollut 600–800 -luku, mutta ne kirjoitettiin muistiin vasta 1200-luvulla. Eräs vanhan perinnön tallettajia oli Snorri Sturluson, islantilainen katolinen pappi ja valtiomies. Mm. Orkeney-saarten jaarlien saagan säilynyt versio on hänen kynästään. Snorri noudatti kirjoittaessaan ja editoidessaan vanhaa perinnettä: Jaloimmat kuninkaat ja sankarit esiteltiin Norjan valloittaneiden ja valtakunnan perustaneiden tarunomaisten suomalaissotureiden ja kuninkaanpoikien, Nórrin ja Górrin jälkeläisinä.

Tarkkaanottaen emme aivan varmasti tiedä, olivatko skaldit ja Sturluson oikeassa, koska ns. todisteita on näin pitkän ajan jälkeen vaikea koota. Mutta yhdestä asiasta voimme olla varmoja: Pohjois-Euroopan varhais-keskiajan vaikuttajapersoonat, Norjan yhdistäjä Harald Kaunotukka, Englannin valloittaja Normandian herttua Wilhelm ja monet muut uskoivat polveutuvansa suoraan alenevasti Suomen ja Kainuun kuninkaasta Fornjotrista, ja olivat hyvin ylpeitä siitä.

Juontaa sukunsa Suomeen, ”Jättiläisten Maahan”, oli viikinkiaikana harvojen jalosukuisten etuoikeus. Normandian ensimmäisen pohjoismaisen herttuan, Rollon, syntyperää eivät aikalaiset todennäköisesti rohjenneet epäillä. ”Kävelijä-Rolf” oli siinämäärin isokokoinen mies, ettei hänelle löytynyt hevosta. Muiden normannien ratsastaessa taisteluun, Rollo juoksi karjuen perässä. Hänen esi-isänsähän olikin muinaisjätti Fornjotr Suomesta.

Oheinen taulukko on laadittu neljän eri saagan pohjalta, jotka hieman poikkeavat toisistaan. Ne henkilöt, jotka mainitaan ainoastaan ”Kuinka Norja asutettiin”-saagassa, on merkitty sinisellä. Henkilönimien kehysten ym. väri viittaa ko. tiedon ensisijaiseen lähteeseen. Esim. Ynglinga-saagan tiedot on merkitty vihreällä. Avioliitot, esim. Snaer Vanhan tytär Mjöll + kuningas Dumbr, esitetään nimien kehysten päällekkäisyydellä. Arvonimet ovat siinä muodossa kuin ne esiintyvät lähteissä.

Jos et ole kouluhistoriassa tavannut tätä tietoa, siihen saattaa olla joku syy. Ehkäpä meidät halutaan pelastaa Wilhelmien ym. valloittajien synniltä: Olla ylpeä omista suomalaisista juuristaan.

Suomen muinainen kuningaskunta

Pohjoismaiset saagat tiesivät kertoa Suomen valta­kunnasta ja sen kuninkaista, jotka mm. valloittivat Skandinavian niemimaan atlannin­puoleisen rannikon, ja perustivat sinne valtion, joka nimettiin valloittajansa, suomalaisten kuninkaan­pojan Norrin, mukaan Norjaksi, kuten Snorri Sturluson kertoo Fundinn Noregr-saagassa. Suomalainen kouluhistoria ei kerro tätä, eikä paljon muutakaan. Koska jokainen Suomessa kouluja käynyt lienee joutunut kuulemaan ainakin 1000 kertaa opettajan selittävän, että ”Suomessa ei ollut mitään sivistystä ennen ruotsalaisten tuloa” tms., on paikallaan korjata pahimpia historian vääristelyjä.

Vanhat historioitsijat mainitsivat Suomen yleensä valtakuntana, mutta 1600-luvun jälkeen tapahtui Ruotsista alkaen muutos. Historiaa alettiin kirjoittaa uudelleen sen hetken valtapoliittisten tarpeiden mukaiseksi. Ruotsi oli suurvalta-aikanaan haukannut liian ison kakun, ja epärealistisista rajoista kiinnipitämisestä joutui maksamaan muuta valtakuntaa enemmän sen itäisin osa, silloinen Suomen Suuriruhtinaskunta. Kun samanaikaisesti suomalaisen virkakunnan ja aatelin etenemismahdollisuudet olivat heikenneet jopa täkäläisessä hallinnossa, Suomen sivistyneistössä alkoi liikkua ajatuksia, jotka myöhemmin toteutuivat mm. Anjalan liiton asettumisessa vain Ruotsia hyödyttävää sotimista vastaan, ja mm. Sprengtportenin siirtymiseen Katariina Suuren palvelukseen pohjustamaan omaa uraansa, ja mahdollisesti myös Suomen tulevaa asemaa osana Romanovien keisarikuntaa. Aikaisemmin harmittomat historialliset faktat olivatkin nyt kuumaa tavaraa. Historiankäsityksen muuttumisesta kertoo seuraava taulukko:

1154	Arabialainen historioitsija ja tiedemies Al Idrisi kertoo Suomen kuninkaalla olevan omistuksia Norjassa.
1187	Ruotsalaisen kronikan mukaan karjalaiset valloittavat Ruotsin pääkaupungin ja tuhoavat sen.
noin 1200	Tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus kertoo Suomen kuninkaista.
1220	Islantilainen piispa, runoilija ja historiankirjoittaja Snorri Sturluson kirjoittaa Ynglinga-saagan. Suomen ja Ruotsin hallitsijasukujen avioliittoja ja sotia käsitellään.
1230	Orkneyinga-saagan johdannossa Fundinn Noregrissa kerrotaan Suomen ja Kainuun kuninkaista, ja näiden suorittamasta Norjan valloituksesta. Saagan mukaan Ruotsin, Norjan, Orkneysaarten, Normandian ja Englannin hallitsijasuvut polveutuvat em. suomalaisista kuninkaista.
1320–1340	Eerikin kronikka, eli nykyisen kouluhistorian tunnustama tarina ”ristiretkistä” Suomeen, sepitetään.
1340-luku	Lyypekin kaupunginkronikka mainitsee Birger Jaarlin liittäneen Suomen Ruotsin valtakuntaan.
1362	Ruotsin ”Itämaan”, eli Suomen ja Karjalan, laamanni saa oikeuden osallistua kuninkaan vaaliin. Suomesta tulee täysivaltainen osa Svean valtakuntaa.
1438	Vesilahtelainen suurtalonpoika Daavid julistautuu Suomen kuninkaaksi ja asettuu vaarallisen talonpoikaiskapinan johtoon. Kapina kukistuu.
1548	Mikael Agricola kirjoittaa Uuden Testamentin esipuheen, jossa esitetään fiktiivinen tarina ”ristiretkistä” Suomeen.
1554	Katolisena Ruotsista karkoitetun Johannes Magnuksen historiateos ilmestyy Roomassa. Suomi esitetään muinaisena kuningaskuntana.
1555	Olaus Magnuksen tunnettu ”Pohjoisten Kansojen Historia” ilmestyy. Suomi mainitaan vanhana kuningaskuntana.
1598–1599	Suomen aateli ja linnojen isännät sotivat kuningas Sigimundin puolella Kaarle herttuaa vastaan Ruotsin sisällissodassa – mm. sotaretki Uplantiin ja Tukholmaan. Kaarlen voitettua Suomen aatelistolle ja papistolle koittaa kovat ajat. Määrätietoinen ruotsalaistaminen alkaa.
1616–1639	Historiankirjoittaja Johannes Messenius viettää poliittisista syistä aikaansa vankina Kajaanin linnassa, jossa hän kirjoittaa historiateostaan. Suomi mainitaan vanhana kuningaskuntana.
1650	Mikael Wexionius esittää historiankirjassaan Suomen vanhana kuningaskuntana.
1670-luku	”Tuntemattoman tekijän Suomen kronikka” luettelee Suomen muinaiset kuninkaat.
1700	Daniel Jusleniuksen ”Vanha ja Uusi Turku”, jossa Suomi esitetään muinaisena kuningaskuntana.
1700–1705	Johannes Messeniuksen Scondia Illustrata painetaan. Suomen kuninkaita käsitellään perusteellisesti.
1728	Tuntemattoman tekijän Suomen kronikka ilmestyy julkaisussa Swedische Bibliothek.
1742	Keisarinna Elisabethin poliittinen veto, manifesti Suomen itsenäisyydestä, aiheuttaa vipinää: ”Hattujen sodan” takia venäläisten miehittämässä Suomessa kokoontuvat maapäivät Turkuun valitsemaan Suomelle kuningasta. Valituksi tulee myöhemmin tsaarina ollut, Pietari III, senhetkinen kruununperijä. Venäläiset vetäytyvät pois hankkeesta, ja tekevät rauhan Ruotsin kanssa 1743.
1768	Historiantutkija Tatishtsev kertoo Suomen kuninkaista Venäläisessä Historiassaan.
1769	Sven Bringin kirjoittama Svea Rikes Historia ilmestyy. Suomi on edelleen muinainen kuningaskunta. Kirjasta otetaan uusia painoksia 1778, 1784 ja 1790.
1771	Norjalainen Gerhard Schöning kritisoi historioitsijoiden käsitystä Suomen kuninkaista teoksessaan Allgemeine Nordische Gesichte.
1772	Ruotsalainen Johan Ihre vastustaa kiivaasti käsitystä Suomen muinaisista kuninkaista. Ihre tuntee saagat, mutta väittää että ne ovat pötyä. Ruotsin muinaiskuninkaiden kohdalla hän ei kyseenalaista saaga-lähteitä, kuten eivät hänen seuraajansakaan.
1774	Billmark julkaisee J. Messeniuksen ”Suomen Riimikronikan”, jossa siis kerrotaan Suomen kuninkaista.
1783–1884	Venäjän keisarinna Katariina Suuri julkaisee kirjoituksen Venäjän historiasta, jossa hän pitää Venäjän perustajana pidettyä Rurikia suomalaisena kuninkaanpoikana. Teos julkaistaan saksaksi 1786.
1784–1800	Henrik Gabriel Porthán julkaisee Paavali Juustenin Suomen piispainkronikan kommentoituna. Porthán kiistää suomalaisten omien hallitsijoiden olemassaolon ja Suomen itsenäisen hallinnon ennen ruotsalaisten tuloa. Porthánin perustelut ovat kestämättömiä. Hän mm. väittää ettei Suomessa ole voinut olla kuninkaita, koska täällä ei ollut linnavuoriakaan. Hyökkäilyn ymmärtää, sillä samoihin aikoihin Sprengtporten esitteli Venäjällä suunnitelmaa itsenäisestä Suomesta.
1789	Kr. Gananderin Mythologia Fennica. Suomi esitetään vanhana kuningaskuntana.
1792	Historian professori Billmark vastustaa Suomen kuninkaiden olemassaoloa.
Nykyaika	Suomalaisten muinaiset valtiomuodostumat ja hallitsijat salataan edelleen huolellisesti sanomalehti-tason yleissivistyksessä ja kouluopetuksessa osana suomalaisen identiteetin hämärtämistä. 70-luvulta alkaen tilanne on entisestään huonontunut.

Suomen suomalaisista kuninkaista on jäänyt muitakin merkkejä, kuin historioitsijoiden maininnat. Kuvissa esiintyvät länsisuomalaiset mitalit ovat olleet hallitsijan lähimmilleen antamia suosion ja vallan merkkejä. Tapa kopioitiin tänne Bysantista, jonka kanssa oltiin paljon tekemisissä edellisen vuosituhannen vaihteen aikoihin. Virallisesti ko. esineet tulkitaan ”bysanttilaisten rahojen kopioiksi”.

Jos kuninkaat ovat eläneet, heidät on myös haudattu. Euran Pappilanmäen komeimpia kumpuja kansa on nimittänyt perinteisesti ”kuningashaudoiksi”. RKP:n hallitsema Museovirasto ei ole toistaiseksi antanut lupaa näiden kumpujen tutkimiseen, vaikka ko. tontti on lunastettu Museovirastolle jo vuosikymmeniä sitten.

Suomen kuningaskunnan on täytynyt jättää jälkiä myös kansan­runouteen ja kronikoihin sekä meillä että muualla. Anglosaksien, eli nykyisten englantilaisten vanhin anglo­saksin­kielinen kirjallinen muistomerkki, Exeterin katedraalissa säilytettyyn asiakirja­kokoelmaan sisältynyt Widsith-käsikirjoitus 600-luvulta AD, toteaa täsmällisesti: ”Caelic weold finnum”. ”Caelic (=Kaleva) hallitsi suomalaisia”. Suomalaiset ja heidän hallitsijansa olivat siis varhaiskeskiajan englantilaisille tuttuja päivän­politiikan hahmoja, aivan kuin Jeltsinit ja Clintonit tämänpäivän ihmisille, ja heidän tekemisistään kerrottiin juttuja sen ajan pubeissa, jos niitä oli. Kronikoihin ei yleensä kirjata sellaisia tapahtumia tai henkilöitä, joita aikalaiset eivät pitäneet tärkeinä.

Suomalainen vanha kansanrunous tuntee henkilön nimeltä Ikutiera Nieran poika. Orkeyinga-saagan I luvussa, Fundinn Noregrissä mainittu kuningas Thorre on sama kuin suomalaisen kalevala­mittaisen runouden Tiera. Kuningas Snaer samassa lähteessä on Niera.

Aude Rikas, joka myös esiintyy saagoihin pohjautuvassa sukutaulussa, on Ahti?, sillä:

”Armas Haahti(=Ahti), Saaren vanhin, Saaren kuuluisa kuningas, lähti pikkuissa sotahan, pikkuissa perän pitohon, lassa laivan vanhimmaksi.

Ahti aina arvelevi, rahojansa raksuttavi, helkyttävi hopeitansa; kaksin päivin, kolmin päivin rahat raksui pöydän päällä, helkkyi Huotolan (=Luotolan, ts. Ahvenanmaan) hopeat.

Hoi on Ahti veijoseni, muistatko kuin sotia käimme, kuin ennen hyvin elimme: sata päätä tappelimme, tuhat päätä turmelimme (=Ahvenanmaan ja Birkan hävitys ja ryöstö n. 975 j.a.a.?).

Ennen Ahti maita uupu, kuin Sampsa siemeniä.

Ahtilla on siis rahaa ja maita aina vertaus­kuvalli­suuteen asti. Ahtin voisi näin olettaa Suomen kuninkaaksi 900-luvun lopulta, jolloin hänen valtapiiriinsä kuului niin muinainen Suomi, Kainuu ja Karjala kuin Ahvenan­maakin, siis koko Fennoskandian ”Fennia” Jäämeren Maalangenilta Nevalle ja Syvärille, Ahvenanmereltä Vienanmerelle, Bjuröklubbenilta (Skellefteåsta) Kuolan perukoille. (Siteerattu Martti Linnalta)

Bjuröklubbenin niemi on ollut Ruotsin (Helsinglandin) pohjoisraja, joka myös tunnettiin ”ryssän rajana”. Rajalinja jatkui Pohjanlahden toisella puolella Pähkinäsaaren rauhan rajajokena tunnettua Peta-ojaa pitkin, niin että karjalaisten liikenneväylänä käyttämä Pyhäjoki jäi rajan pohjois/itä-puolelle. Pähkinäsaaren rauhassa lienee vahvistettu Svean valtakunnan ja Novgorodin tasavallan väliseksi etupiirirajaksi Suomen puolella vanha Kainuun, myöhemmin Karjalan, ja (Länsi-)Suomen rajalinja. ”Ryssänraja” -nimitys on perua siltä ajalta, jolloin Karjala oli perinyt Muinais-Kainuun valtakunnalta Kemijoen ja siitä etelään olevat Pohjanmaan jokivarret, ”Seitsemän kymen Karjalan”.

Meille siis kerrotaan Suomen historiasta sellaista, mitä ei ole tapahtunut, ja toisaalta vaietaan melkein kaikesta suomalaisten tekemisistä mitkä eivät sovi viralliseen svekomaaniseen historiantulkintaan. Herääkin kysymys, miksi tämä kalabaliikki satojen tai tuhansien vuosien takaisista asioista. Yksilön käsitys oman etnisen ryhmänsä menneisyydestä ja roolista kansojen joukossa on kuitenkin merkittävä hänelle itselleen. Se millaiseen joukkoon tiedät kuuluvasi, vaikuttaa suoraan siihen millainen kuva Sinulla on omista mahdollisuuksistasi, ja joko lujittaa tai heikentää Sinun itsetuntoasi.

Edellä kerrotut historian Suomi-kuvan vaiheet osoittavat, että suomalaisten aktiivisesta ja itsenäisestä roolista kansana alettiin vaieta ja tietoja suomalaisesta kulttuurista jne. pois-selittää samoihin aikoihin kun Suomen ja Ruotsin edut alkoivat mennä ristiin. Suomalaisten kuuliaisuutta kruunulle varmistettiin valehtelemalla historiaa. Tämänhetkisessä historian väärentämisessä ja pimittämisessä on kysymys samasta asiasta. Meidän ei haluta olevan terveesti ylpeitä omasta etnisestä taustastamme, eikä meille haluta suoda mitään positiivisia yhteisiä kokemuksia suomalaisina. Suomalaisten historia ennen v. 1250 on vaiettu olemattomiin, legendaa ”Erik-kuninkaasta Henrik-piispasta” kerrotaan totena, nykyisten geenitutkimusten tulokset suomalaisten eurooppa­laisesta geeni-yhteydestä tulkitaan svekomaanien mieliksi käsittämä­ttömällä tavalla, ja selviyty­misemme 2. maailmansodasta itsenäisinä tuntuu edelleen olevan häpeän eikä tyytyväisyyden aihe. Ainoat ”suomalaiset” asiat, joista voimme olla ylpeitä ilman että ”mediavoimat” saavat näppylöitä naamaansa, ovat Kekkonen, Tom of Finland ja VAMPIRA. Kun emme kuitenkaan voi muuttaa syntyperäämme muuksi, lienee siis perusteltua muodostaa itse oma käsityksensä siitä mitä suomalaisuus on ollut tai on. Se onkin näiden sivujen eräs tarkoitus.

Seuraava kirjoitus on julkaistu ”Historiallisessa Aikakauskirjassa” 1919. Keskustelu ristiretki-myytin sepitteelli­syydestä käytiin tutkijoiden piiriissä jo niihin aikoihin, mutta kouluhistoriaan ja sanomalehti-tietoon ”uudet” näkemykset eivät ole vielä ehtineet.

Eerik Pyhän legendan historiallinen arvo

Legendan arvo tutkittaessa Eerik Pyhän historiaa on viime vuosikymmeninä ollut sangen kiistanalainen. Knut Stjerna asettui kielteiselle kannalle, selittäen Eerikin pyhimysominaisuuden ja hänelle omistetun suuren merkityksen johtuvan pääasiassa siitä, että upplantilainen muistotieto, johon Stjerna väittää legendan kirjaanpannun muodon perustuvan, on häneen yhdistänyt kahdelta eri taholta lainattuja piirteitä ensinnäkin Adam Bremeniläisen mainitsemasta, 1000-luvulla Upplannissa mestatusta ja myöhemmin pyhänä pidetystä lähetyssaarnaajasta nimeltä Henricus peregrinus, toiseksi Frö-jumalasta. Tämä käsitys ei saanut yleisempää kannatusta, sillä pidettiin hyperkriitillisyytenä hyljätä perimätieto silloin kuin puuttui positiivisia todisteita sen virheellisyydestä.

Seuraava kysymystä laajemmin käsitellyt tutkija, K. B. WESTMAN pitääkin Eerik Pyhän historiallisuutta kaiken epäilyksen ulkopuolella olevana ja käsittelee legendaa luotettavana lähteenä. Niinpä hän pitää Eerik Pyhää erikoisen huomattavana persoonalli­suutena. Tämä muka miekka kädessä alistaa koko Ruotsin omakseen, ulkopolitiikassaan koettaa lujittaa Ruotsin valtaa sen vanhassa veromaassa Suomessa, säätää lakia, kirkkopolitiikassaan esiintyy konservatiivina kansalliskirkollisena bernhardinilaisia uutuuksia vastaan, j. n. e. Westman puolestaan pitää legendaa erikoisesti Eerikin puolueen johtavien piirien keskuudessa säilyneeseen traditsioniin perustuvana. Täydellistä käännettä metodisessa suhteessa merkitsee LAURITZ WEIBULLin hiljakkoin ilmestynyt tutkimus Erik den Helige (Aarboger för nordisk Oldkyndighed og Historie, I917).

Kun edellinen tutkimus oli ainakin siinä kohden ollut yksimielinen, että legenda perustuu perimätietoon, ottaa Weibull sen käsiteltäväkseen vertailevalta pyhimystarustolliselta, hagiograliselta kannalta, tullen sangen mielen kiintoisiin ja epäilemättä, ainakin pääkohdissaan, luotettaviin tuloksiin. Tarkastaessaan, mitä Eerik Pyhästä oikeastaan varmuudella tiedetään, Weibull toteaa, että Eerikkiä mainitaan jo hänen poikansa Knut Eerikinpojan aikana (1167–1196) ruotsalaisten kuninkaaksi, mutta että hän ei tullut yleisemmin tunnustetuksi, että hänet surmasivat hänen vihamiehensä ja että hänet haudattiin Upsalan kirkkoon. Tätä Eerikkiä pidettiin vasta I2OO-luvulla pyhimyksenä, tosin vähäarvoisena, ja I3:nnen vuosisadan puolivälissä, jolloin hänen päiväänsä toukokuun I8 P. vietettiin Upsalassa suurena juhlana, on hän tullut yleisemmin tunnustetuksi. Weibull huomauttaa, että legendojen olemusta ei ollenkaan ymmärretä, jos niitä pidetään tapahtumien ja persoonallisuuksien kuvauksena.

Pyhimystarujen sepittäjillä ei milloinkaan ole ollut sellainen tarkoitus, vaan heidän pyrkimyksensä on ollut antaa kansalle hyviä esikuvia. Lukuisat yksityiskohdat osoittavatkin, että Eerikin legendaan ovat suuressa määrin vaikuttaneet kertomukset vastaavanlaatuisista tapahtumista Olavi ja Knut Pyhän elämässä. Legenda ei siis ole upplantilaista eikä Eerikin puolueen traditsionia, vaan keskiajalle ominaista oppinutta kompilatsiotyötä, jonka vuoksi sillä Weibullin mielestä suoranaisena historiallisena lähteenä ei ole mitään arvoa. Ainoastaan kirjallisuushistoriallisesti se on mielenkiintoinen koska siitä käy selville, miten Pohjolan kolmas ja viimeinen kansallispyhimys Erik Pyhä runoiltiin ja kuinka hänestä legendaa kirjoitettaessa ei enää tiedetty ihan mitään.

A.KN.